Talenttia ilman talenttia.

Me oltiin ihan paskoja! Niin mä oikeesti ajattelin vielä monta vuotta sen jälkeen, kun Jorma Uotinen sanoi meille “ei jatkoon” Talent Suomessa syksyllä 2020.

Pettymys oli suuri. Mä ihan oikeasti luulin siellä lavalla, että meillä olis Rambon kaa mahis saada tuomarit jopa iskemään nyrkillään sitä kultaista nappia, joka olis meinannu prioritypassia jonon ohi suoraan finaaliin. Kaippa tuo lapsenomainen optimismi kertoi siitä, että usko omiin unelmiin on aina ollut itsellä melko vahva. Toisinaan näköjään myös hiukka epärealistinen…

Muistan kuinka kisan jälkeen peilistä mua tuijotti seuraavana aamuna maansa myynyt takkutukka. Naama kurtussa pohdin peilikuvani kanssa ääneen, että mitä helvettiä me edes tehtiin siellä lavalla. Enhän mä ole tippaakaan kilpailuhenkinen! Kaiken lisäksi olin noihin aikoihin vielä äärettömän huono häviäjä.

Olis toki ollu suotavaa pohtia asiaa ennen kuin löytää itsensä tv-kameroiden edestä maailman suurimman viihdeformaatin mannekiinina. Mutta sen sijaan kävin toteamassa sen itselleni siellä 780 000 tv-katsojan edessä.

Kun yksikään tuomareista ei päästänyt meitä jatkoon, ajattelin, että oltiin Rambon kanssa ihan paskoja. Kesti pitkään ennen kuin tuo illuusio alkoi vähitellen haihtua päästäni.

Kun 2021 syksyllä Skeittaavan koiran jäähyväiskeikkaa saapui katsomaan tuhat ihmistä – olin sanaton. En voinut ymmärtää tuota lavan ympärille ahtautunutta valtavaa ihmismassaa, koska eihän me oltu päästy edes Talentissa jatkoon!

Me kuvattiin tuolta keikalta lavalta käsin materiaalia Rambon YouTube-videota varten. Saimme siihen myös pätkiä, joita ystäväni olivat kuvanneet yleisöstä käsin. Editoin tuota videota pitkään ja vietin tunteja käyden materiaalia läpi. Kuitenkin vasta valmista videota katsellessani, ymmärsin sen. Siellä oli hitto vie tuhat ihmistä – ja ne kaikki oli tullut katsomaan meitä!

Eihän me paskoja oltu, mehän oltiin tähtiä.

Mutta miten me ei sitte päästy jatkoon siä Talentissa? Erehtyikö Talent talentista, se on hyvä kysymys…

Näen sen nyt.

Me oltiin väärässä paikassa. Me ei sovittu siihen ohjelmaformaattiin. Me oltiin live-esiijtyjiä ja meidän yleisöt oli paikan päällä, ei kotisohvilla tv-ruutujen äärellä.

Ja sen todisti mulle ne 1 000 ihmistä, jotka kokoontui Talent Suomen jälkeen Tampereen Messu- ja urheilukeskukseen seuraamaan skeittaavan koiran jäähyväiskeikkaa syksyllä 2021.

Vuosien kuluessa kykenin myös tarkastelemaan asiaa toisesta näkökulmasta. Nimittäin sitä, mikä oli Rambon viihdearvon tuolle tv-ohjelmalle. Mieleeni on jäänyt ikiajoiksi se hidastettu videoklippi, missä Rambo juoksee kohti tv-kameran edessä olevaa skeittilautaa, loikkaa laudalleen ja alkaa skeitata. Se video ei oltu kuvattu lavalta meidän showsta, vaan ennen meidän esitystä Verkatehtaan aulassa. Myöhemmin tuo klippi päätyi mm. ohjelman tv-mainoksiin. 

Kun näin tuon klipin ekaa kertaa ite tv:stä – olin ihan myyty. Siinä se oli. Rambo Staffi – Skeittaava koira. Maailman tunnetuimman viihdeohjelman mainoksessa. Mun Rambo. Tuo yhden sekunnin hidastettu lähikuva oli hienointa mitä olin koskaan nähnyt. 

Tuota klippiä pyöritettiin tv:ssä kerta toisensa jälkeen. Se oli ohjelman koosteissa, mainoksissa, kertauksissa. Sitä näytettiin viä siitäkin huolimatta, että me ei päästy jatkoon. Se oli viihdettä. Ja sen arvon ymmärsi myös tuotanto.

Mulla itsellä meni sen sijaan vuosia, ennen kun mä ymmärsin, että siinä sykähdyttävässä klipissä todella oli talenttia. Vaikkei me voitettu tuota kilpailua, niin se parin sekunnin hidastettu klippi – valtakunnan kenties suurimmalla tv-kanavalla – oli esiintyjänä meille voitto. Sen klipin näki puoli Suomea. Eikä tuon videon yhteyttä Rambon jäähyväiskeikan yleisöennätykseen voi ainakaan kokonaan kieltää.

Talent Suomeen osallistuminen oli kokemuksena ennen kaikkea opettavainen, vaikka opit siitä pystyinkin ammentamaan itselleni vasta vuosia myöhemmin. Siihen tarvittiin jotain mitä en omistanut vielä silloin. Nimittäin rohkeutta ja nöyryyttä – sekä aikaa. Nyt jokaista noista on onneksi elämässä jo enemmän kuin silloin.

Nykypäivänä mua katsoo peilistäkin takaisin jo onneksi armollisempi tyyppi. Eikä häviäminenkään ota enää niin itsetunnon päälle.

Kilpailut oon silti jättänyt suosiolla muille.

Minna Talvitie
07.09.2026